Miten minusta tuli kokki

/ hanna / (12) kommentoi

Perustatko oman ravintolan?

Kysymys, johon olen vastannut varmasti jo sata kertaa kuluneen vuoden aikana. Vastaus on muuttunut kysyjän mukaan, päivän vastaus on tuolla postauksen lopussa.

Haluan kertoa kokkiopiskelustani teillekin, ehkä innostaa jotakin siellä ruudun takana ottamaan härkää sarvista ja seuraamaan kutsumustaan aikuisiällä.

hannakokkaa14Olin ravintola-alalla vuodesta 2000 vuoteen 2012, aloitin tarjoilijana, toimin myöhemmin ravintolapäällikkönä ja pääsin avaamaan kaksi ravintolaa Helsingin keskustaan. Olin ihan mahtava tarjoilija, rakastin työtäni ja ihmisten kohtaamista. Sain luoda elämyksiä, suositella, seurata sivusta kun ihmiset nauttivat. Parasta!

Olin edellisessä liitossani vahvasti apukokin asemassa, kuorin, pilkoin ja esivalmistelin. Se sopi hyvin minulle, opin kuin vaivihkaa alan salat ja liemet, haastavampien raaka-aineiden mahdollisuudet ja ymmärsin loputtoman opintien, jonka kokin ammatti tuo tullessaan. Silloin en kuitenkaan hinkunut keittiön puolelle, kokkailin omaksi ilokseni, en luottanut itseeni tarpeeksi.

Vuonna 2016 kustannusbisnes tuo leivän pöytään, blogi antaa voita leivän päälle. Perhon sivut alkavat vetää puoleensa, josko tässä ehtisi opiskella työn ohella, hankkisi tutkinnon. Vauvavuosi on melko helppoa aikaa, taaperoiden kanssa se saattaisi olla jo astetta hankalampaa. Vai onko se just päinvastoin? Pitäisikö odottaa, haudata koko haave? Ei ole aikaa, kuiski joku piru korvaani. Todellakin on aikaa, sanoi Joonas. Siinä sitten aikani pohdittuani tein päätökseni.
Suuri inspiraationi on Sikke Sumari, joka hankki kokin tutkinnon Perhossa hänkin, innostuin ja soitin koululle. Tapasin Annelin ja laadimme suunnitelman, hotelli-, ravintola- ja suurtalousesimiehen tutkintoni luettiin hyväksi, eteen jäi monta sataa tuntia harjoittelua ravintolakeittiöissä ja viikonloppuja koulun köökissä. Arvoitu valmistumisaika pari vuotta, riippuen tahdista jolla jaksaisin tehdä näytöt. Innostuin kuin nyt Hanna voi kokkaamisesta innostua ja paiskoin täysillä menemään. Ensimmäiset kuukaudet koululla, kesän lopulla ravintoloihin. Kokemuksista voisi kirjoittaa kirjan, kirjoitankin, lisää aiheesta tuolla tekstin loppupuolella.
Matka hymyilyttää nyt, vaikka toki sinne mahtui myös itkua, väsymystä ja toivottomuuden ja riittämättömyyden tunteita niitäkin. Onneksi on ystävät, joille voi soittaa kun itkettää ja onneksi on mies, joka laittoi oluen pakastimeen kun palasin iltavuorosta ja rojahdin sohvalle. Tukisukista ei ollut tarpeeksi hyötyä, suonikohjuleikkaus odottaa lähitulevaisuudessa. Alan vitsauksia, samoin kuin palovammoilla olevat kädet, kannan molempia jälkiä ylpeydellä.

Sain todistuksen pari viikkoa sitten, ensimmäinen todistukseni koskaan, joka oli alusta loppuun kiitettävä! Kuusi tutkinnon osaa, kaikki kiitettäviä! Ylioppilaana olin sellainen ceen muija, jolla ehkä pari ämmää. Olen ihan hiton ylpeä itsestäni.

Aloin kartoittaa unelmieni kokkailuja loppuelämäksi. Tämä se on, minun kohtaloni ja haaveeni.

hannakokkaa

hannakokkaa7Kirjoitin tovi sitten Instagramiin:

Havahduin 2016 joulun tienoilla useamman kerran Perhon sivuilta pyörimästä, mietin, josko tämä haave on mitenkään mahdollista toteuttaa tässä elämänvaiheessa. ”Kaikki on sulle mahdollista”, totesi Joonas ja siitä se sitten lähti. Päätin pistää kaiken peliin ja sitoutua satasella, oppia paljon ja kasvattaa nälkää alaa kohtaan. Vietin satoja tunteja Helsingin parhaiden ravintoloiden keittiöissä, koulun köökki tuli tutuksi sekin, luin ja pänttäsin reseptiikkaa, opin monelta loistavalta kokilta matkan varrella, sain osakseni luottamusta, hymähtelyä sitäkin, poltin itkien tupakan yhden rankan iltavuoron jälkeen, keitin lientä, tiskasin genareita, kuorin ja silppusin sitä ja tätä, paistoin kakkuja ja kaulin näkkäriä, haistatin pitkät vanhoille rakenteille, joita alalla yhä on, sain käsiini palovammoja ihan uskottavan määrän, päätin tehdä parhaani ja kädessäni on nyt pelkkää kiitettävää Perhosta.
Olen valtavan kiitollinen meidän systeemille, joka mahdollistaa opiskelun aikuisiälläkin, olen ylpeä itsestäni ja kiitollinen Joonakselle joka kannusti tähän ja jaksoi pitää kaiken kasassa. Oon ollut kaiken kiireen ja ajoittaisen stressin keskellä varmasti kehno vaimo ja todella keskinkertainen äiti, mutta nyt olen Perhosta valmistunut kokki, yhä kranttu ja todella nälkäinen. Tästä se kaikki vasta alkaa.

hannakokkaa10

Ai perustanko oman ravintolan? Onhan se mielessä, enemmän tänään kuin eilen. Odottelen nyt rauhassa ovien avautumista, olen vakuuttunut, että jokin uusi kutsuu jo, pitää malttaa kuunnella.

Sen tiedän, että seuraavassa keittokirjassani kerron kaiken, minkä osaan. Vien sinut kädestä pitäen minun ruokamaailmaani, enkä pidä mitään tietoa omanani.

Kuvat on otettu Basbasissa, jonka keittiöön minulla oli kunnia päästä veitseni kanssa. Kuvat otti Antti Mutka.


Rohkeat naiset

/ hanna / (4) kommentoi

Kukaan tuskin on välttynyt näkemästä uutista, joka kertoo Aku Louhimiehen vallankäytöstä ohjaajana.

”Yllättävää on se, että asianomaiset uhrit vasta nyt tulevat julkisuuteen.”
Lainaus on Jörn Donnerin mielipidekirjoituksesta, jonka voit lukea täältä. Paljon muutakin hän sanoi, mutta tämän samankaltaisen kommentin kuulin Matleena Kuusniemen A-studiovierailun jälkeen myös monen muun suusta.

Jännä, että on pysynyt noin kauan salassa.

Minusta siinä ei ole mitään jännää. Se on helvetin vaikeaa huudella poikkeavia mielipiteitä taholle, joka ohjaa pyramidin huipulta, sivaltaen kaikin mahdollisin keinoin, alistaen alaisensa.

Olen itse ollut työsuhteessa, josta en osannut lähteä heti kun näin hälytysmerkit. Sitä syvemmälle painuin, mitä enemmän pyristelin ulos.

Onhan tämä kuitenkin mahdollisuus, hoin itselleni. Tätä ei moni pääse tekemään, tästä maksetaankin ihan kivasti. Ei se näytä cv:ssäkään hyvältä jos lähtee näin nopeasti. En anna periksi, perkele.

Omistaja ajoi toistuvasti autollaan työpaikkani ohi ja soitti kysyäkseen mihin olen ajanut asiakkaat, hän käskytti työntekijää seisomaan eurolavalle ja sätti häntä muiden työntekijöiden nähden, rasistiset kommentit ja syrjintä olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Katselin tätä ja voin fyysisesti pahoin, pystymättä kuitenkaan toimimaan mitenkään. Halusin huutaa kaikille, että lähtekää täältä, pelastakaa itsenne. Enkä osannut itsekään lähteä.

Keksin valtavan määrän syitä jäädä, vaikka ainoa oikea teko olisi ollut juosta niin lujaa ja kauas kuin mahdollista. Tajuta, että sitä laivaa ohjattiin pelolla ja henkisellä väkivallalla. Heiteltiin almuja sopivin väliajoin, jotta kukaan ei asettunut poikkiteloin.
Itkin valtoimenaan kun lähetin irtisanomisilmoitustani faksilla (jep, tästä on tovi aikaa) ja helpotuksen tunne ei tullut suinkaan heti paperin lähetettyäni. Sain kuulla olevani ensimmäinen koskaan häneltä itsensä irtisanonut henkilö. En ihmettele lainkaan miksi. Se oli yksi vaikeimmista asioista koskaan, lähteä. Samalla se oli varmasti paras päätös, jonka olen koskaan työelämässäni tehnyt.

On niin helppoa sanoa sivusta, että miksi se ei aiemmin puhunut, miksi ei vaan lähtenyt? Kun on siinä tilanteessa, se itsestäänselvin ja helpoin ratkaisu saattaa olla se vaikein toteuttaa.

Pointtini koko kirjoituksessa on antaa täysi tuki ja kunnioitus kaikille niille naisille, jotka tulivat esiin ja kertoivat kokemuksistaan.

Ja se, että ymmärrän oikein hyvin, että miksi asia tuli vasta nyt julkisuuteen.

Olen käyttänyt valtaani väärin. Patriarkaalinen koskemattomuus suojaa minua. Tämän lauseen kuulisin mielelläni sekä Akun, että ex-pomoni suusta.


Liike on lääke

/ hanna / (10) kommentoi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAEnsimmäinen kuukausi ilman treenejä menee jotenkin, ahdistaa ja ärsyttää toisinaan, mutta sen kestää kun tietää taas pian pääsevänsä juoksemaan, uimaan ja hikoilemaan. Toinen kuukausi on ankea, saa todeta kadottaneensa ryhdin, kaikki rutiinit, sykevyön ja itsekurin.
Kolmas kuukausi sanelee jo röyhkeää kieltä, ajatus ei kulje, aineenvaihdunta on pitkällä lomalla ja väsymys on tolkuton. Vyötäröresori pureutuu tiukempaan kuin koskaan aiemmin, stressinsietokykyä ei ole, makea maistuu ja vedenjuonti on unohtunut jo aikapäiviä sitten. Ei ole nälkä, ei ole jano. Uni tulee, mutta havahdun öisin.
Neljättä kuukautta en onnekseni joudu katsomaan silmästä silmään, kuume on poissa ja minä olen taas liikkeessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAHappi, liike, energia ja elämä. Ulkona keskustelu kulkee paremmin, ryhti on helpompaa löytää ja pitää, lihakset muistelevat hommiaan, jokainen haluaa vastuuta ja keho alkaa taas tuntua omalta.

Tulee jano, tulee nälkä. Uni tulee sekin, eikä katoa lupaa kysymättä.

En aio ihan heti kitistä lenkkien jälkeen penikkakivuista, jäätyvistä pakaroista enkä aikaisista aamutreeneistä. Nautin täysin sydämin liikkeestä, voimasta joka pitää minut järjissäni ja mitoissani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERASeuraavan viikon kalenteriin on jo isketty kiinni neljä treeniä; kaksi lenkkiä, yksi lihaskunto ja yksi uinti. Kaiken muun saankin sitten leikata ja liimata noiden treenien ympärille.
Siinä paras ja ainoa vinkkini, jos kysytte miten liikkumisen saa tungettua täyteen elämään. Treenit ja treffit kalenteriin, kaikki muu on toissijaista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAParasta alkavaa viikkoa!

Bugaboo juoksurattaat saatu brändilähettilyyden myötä