Päivä jolloin sain kuulla odottavani kaksosia

/ hanna

Kirjoittelin näitä ajatuksia ylös reilu vuosi sitten, raskauspäiväkirja tai mikä se nyt lie. Häröilevää tekstiä on muutama liuska, jaan nämä tämmöisinä raakileina täällä blogin puolella, kirjaksi kun eivät päädy. (En tehnyt kustannussopimusta kanssani, löysin paremman kirjaprojektin teidän joukostanne.)

11.1.2016

Varasin ajan naistentautien erikoislääkärille Brunolle, joka on mitä todennäköisimmin kuikistanut liki jokaisen raskaana olevan pääkaupunkiseudulla vaikuttavan naisen jalkojen väliin.
Varasin ajan, koska voin niin helvetin pahoin, etten pystynyt pitämään sisälläni muuta kuin greippimehua ja hapankorppuja. Omien laskujeni mukaan raskaus oli viikolla 7, joten säkällä saattaisi kuulua jo sydänäänetkin. Tissit kasvaa, ei muita muutoksia kropassa.

YLE:n toimittaja Regina soitti ovikelloa pari päivää aiemmin, olin luvannut kertoa lapsuuteni rakkaimmasta ruokamuistosta, joksi olin valinnut hirvipullat. Pöydällä sulanut puolikohmeinen hirven jauheliha sai aikaan vilunväreitä, en tiedä miksi halusin sitä välttämättä vielä mennä haistelemaan, mutta sen tein. Ei olisi pitänyt, riistan tuoksu alkuraskauden aikaan on kuin kävelisi helvetin esikartanoon krapulassa. Regina ja kuvaaja ravistelivat harteiltaan lumia, halusin tarjota heille kahvia, mutta kahvinkeitin oli piilossa, kahvinpavut olivat vihollinen numero yksi, kiitos näiden raskaushormonien, ilmeisesti estrogeenia on syyttäminen tästä kyseisestä ominaisuudesta, jolle olisi huumekoirakin kateellinen. Selvisin kuvauksista, sain Reginalta pari päivää myöhemmin viestin, jossa hän toivotti hyviä vointeja ja kehui nastaksi mimmiksi ja hyväksi kokiksi. Arvostin kovasti.
Ilmoittauduin lääkärikeskuksen vastaanottotiskille ja haistoin tupakan. Mietin tuliko se henkilökunnan hengityksestä vai juuri vastaanotolta poistuneen naisen suusta. Sama se, pahaa se teki joka tapauksessa.

Painoin hissinnappia, urheileva mieheni tuskin koskaan käyttäisi hissiä, jos en kulkisi kanssaan. Alkoi kyrsiä oma saamattomuuteni ja otimme ehdotuksestani portaat. Sitä paitsi vieraiden ihmisten kanssa hississä oleminen kuului samaan listaan jonottamisen kanssa. Olen kärsimätön, enkä pidä varauksetta tuntemattomista.

Odotushuoneen naistenlehden kannessa oli Jyrki Sukula. En jaksanut poimia lehteä käteeni, sen sijaan mietin Jyrkin upean vaimon Riikan uutta Vege –kirjaa, jonka toinen kirjailija oli kovasti paljon enemmän lauteilla kuin Riikka, eikä pelkästään maantieteellisistä syistä. Teki mieli twiitata, että Riikka on mahtava nainen. Olin vuosituhannen alussa Jyrkin ravintolassa tarjoilijana, muistan Riikan sieltä. Hän leikkasi vihanneksia korkkareissa, lyhyissä hiuksissa ja pitkissä kynsissä, ihailin tuolloin, ihailen yhä.

Bruno huuteli sisään huoneeseen, kätteli ja vetäytyi omalle paikalleen, jumalattoman suuren screenin eteen. Siihen näytölle tulisi kohta mustaa ja valkoista, maailman ihmeellisimpiä kuvioita. Lääkäri ohjasi Joonasta oikealle paikalleen, mieheni kun jäi kohteliaana ovensuuhun istumaan. Itse olin käynyt tämän show’n läpi jo niin usein, ettei protokolla ollut sen vieraampi kuin nettipankin käyttäminen.

Alapää paljaaksi, siinä pienen sermin takana. Noviisi tulisi sukkahousuissa, itse suosin aina helposti riisuttavia housuja ja pitkää paitaa. Kävelin perse paljaana mieheni ohi sinne ultraäänilaitteen luokse, yhä suht ylpeänä hyvästä takamuksestani.

Jännittävä hetki siksikin, että edellisellä kerralla makoillessani samassa tilanteessa lääkärillä oli huonoja uutisia. Alkanut keskenmeno, tuo lääkäri totesi tuolloin ja jätti minut maksamaan laskua yksityisen lääkärikeskuksen tiskille. Poistuessani tuosta lääkärikeskuksesta, en löytänyt kadulta autoani. Olin niin shokissa, etten muistanut millainen auto minulla oli. Painoin kaukosäätimestä nappia ja etsin valojaan vilkuttavaa yksilöä. Seuraavat kuusi viikkoa olin pohjamudissa, harmittaa vieläkin, että en saanut tukea tuona hetkenä.

Sydän lyö. Hän on sen kokoinen kuin laskuni olivat kertoneet. Yksi sikiö, totesi Bruno.

Hetkinen, hän jatkoi.

Täällä on toinenkin.

IMG_6820Öö mitä? Kaksoset, meille? Yritin katsoa mieheni ilmettä, hän istui takanani enkä saanut niskaani niin vinkuraan, jäi yritykseksi. Toinen alkioista oli kuulemma pienempi, ei olisi varmuutta siitä, jatkaisiko se kehittymistä. Saimme uuden ajan kahden viikon päähän ja kehotuksen olla kertomatta kaksosista vielä, hän ei uskonut pienemmän näkevän elämää.

Kiitimme ja poistuimme, kävelin Sukulan ohi ja mietin että loppukesällä perseeni ei ehkä mahtuisi tästä ovesta kuin sivusuunnassa. Toisaalta, en mahdu sivusuunnassakaan, jos mahassani asuu kaksi vauvaa.

Illalla pidin monologia joka meni tähän tyyliin: huh huh, no huh huh. Kaksoset. Huh huh.

Joonas teki heille lenkkaritilausta.

Kokkasin seuraavana päivänä teriyaki-lohta ja oli tietysti myös kuvaukset, sain hädin tuskin pidettyä haarukan suussani. Teki huonoa, olin varma että kaikki huomaa tästä kuvasta. Kukaan ei huomannut.

3.2.2017

Pienempi heistä on meidän Emil, hän kasvoi koko raskausajan viisi päivää pienempänä kuin veljensä.

Related posts:

karjalanpaisti
Helsinki / Lilla Roberts
Peltilihis

32 kommenttia
  • Siis niin ihana juttu. <3 Kiitos, kun jaoit tämän kanssamme!

    3.2.2017 14:03 ‐ Sari

    • Kiitos kun jätit kommentin. Ihanaa viikonloppua!

      3.2.2017 15:16 ‐ hanna

  • Ihana tarina! Varmasti ollut jännät paikat teillä siitä, että selviääkö molemmat loppuun asti mutta onneksi näin kävi <3
    Omista kaksospojista saimme tietää onneksi vasta viikolla 12 niskapoimu-ultrassa. Olisin kovasti halunnut mennä varhaisultraan mutta näin jälkeenpäin mietittynä oli ehkä parempi että en saanut aikaiseksi, sillä olisin vain saanut muutaman viikon lisäaikaa stressaamiseen ja murehtimiseen! 26 viikkoa riitti siihen oikein mainiosti :D
    Tulen aina muistamaan sen hetken kun sain kuulla kaksosraskaudesta – oli hienoa saada muistutus siitä, että elämä on suuria yllätyksiä täynnä!
    Mukavaa kohta alkavaa kevättä koko teidän porukalle :)

    3.2.2017 14:40 ‐ Milla

    • Jännää oli, todella. Sama virsi jatkui vielä kahden viikon päästä. Siitä lisää myöhemmin :) Kivaa perjantaita ja viikonloppua!

      3.2.2017 15:17 ‐ hanna

  • Olipa ihana kirjoitus, kiitos kun jaoit sen!
    Olen ihan eri elämäntilanteen omaava ja ikääkin vasta 24, mutta silti seurailen innolla sinua ja teidän perhettä täällä blogissa, sekä muualla sosiaalisessa mediassa! On ihana nähdä, miten aito onni ja rakkaus teistä välittyy. Ehkä se onkin se aitous ja onnellisuus mikä saa seuraamaan, vaikka muuten erilaisessa elämänvaiheessa ollaankin. :) Toivottavasti itse osaan ”sitten isona” olla yhtä onnellinen asioista, jotka minulle on suotu. Ihanaa kevään jatkoa koko teidän poppoolle!

    3.2.2017 15:27 ‐ llaura

    • Kiitos mieltä lämmittävästä kommentistasi. Olet oikeassa – itsekin seuraan ihmisiä joilla on hyvä meininki, huolimatta siitä ollaanko eri elämäntilanteissa vai ei. Kaikkea hyvää sulle!

      3.2.2017 15:50 ‐ hanna

  • Ihana kirjoitus, niin lämmin ja kaunis tunnelma! Muistin niin hyvin omat fiilikseni kuudentoista vuoden takaa, kun Kätilöopistolla sain kuulla odottavani kaksosia.
    Menin ultraan varmana keskenmenosta (vuotoa ja kaksi jo kokeneena), lääkäri ultrasi hetken ja totesi yhden sykkeen näkyvän hyvin. Melkein pääsin pois tutkimuspöydältä, kun lääkäri sanoi tarkistavansa vielä yhden jutun… ”Täältä löytyy kaksi sykettä!”. Aika pommi esikoisia odottavalle, mutta päivääkään en vaihtaisi pois! Identtiset prinsessani ovat tärkeintä maailmassa yhtä rakkaiden prinssieni ja mieheni kanssa.
    Onnea, iloa ja rakkautta vauva- ja lapsiarkeenne!

    3.2.2017 16:22 ‐ Kirsi

    • Ne on kyllä hurjia hetkiä, ikimuistoisia. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

      5.2.2017 11:10 ‐ hanna

  • Ihanaa kun jaoit tämän kanssamme. <3

    3.2.2017 16:31 ‐ Riikka

    • Kiitos kun luit. Ihanaa talvea!

      5.2.2017 11:10 ‐ hanna

  • En kestä, luin ihan jännittyneenä vaikka lopputulema olikin jo tiedossa. Ihanasti kirjoitettu ja kiitos että olet rohkea jakamaan (melko yksityisiäkin) asioita elämästäsi <3 teillä on varsin söpöt mini-ihmiset!

    3.2.2017 16:33 ‐ Niina

    • Kiitos kommentista. En koe näitä asioita yksityisiksi, en niistä siinä tapuksessa puhuisi, yksityiset asiat pidän omanani. Kaunista talvea sinulle, Niina!

      5.2.2017 11:11 ‐ hanna

  • Ihana kirjoitus! Ja ”ihana” kuulla että sielläkin on lyönyt hetken tyhjää kaksosuutisen jälkeen. Itse menen nyt kaksosten kanssa suht loppumetreillä, viikolla 30, ja sama homma ollut ihan alusta, että ovat erikokoisia. Ja lääkäri ei ollut alkuun ollenkaan varma pienemmän pärjäämisestä loppuun, onneksi on vetänyt upean loppukirin ja juuri tänään saatiin ultrassa kuulla eka kilon ylitys, 1000g ja 1200g ja pienempikin vihdoin normaalikäyrillä. Kiitos kun jaoit, oli tosi mielenkiintoista ja liikuttavaa luettavaa <3

    3.2.2017 16:47 ‐ Nina

    • Tsemppiä sinulle – vikat ajat voi tuntua pitkältä, mut onneksi on Netflix ja suklaata. Halauksia!

      5.2.2017 11:12 ‐ hanna

  • Ihana Hanna <3. Pääsi iltahörönauru ja liikutuskin. Raskas viikko takana, siitä tunneskaala. Sika hyvin kirjoitettu juttu!

    3.2.2017 22:02 ‐ Terhi

    • Kiitos paljon!

      5.2.2017 11:12 ‐ hanna

  • Sinun kirjoituksia ja kommentteja on todella mukava lukea. Ne lämmittävät mieltä, tuovat iloa ja muistuttavat usein siitä kaikesta hyvästä, jota elämässä on. Sen tuntee että niiden takana on aitoa elämää. Minun raskauspahoinvointini tuntui juuri tuolta kuin kuvailit. Ruoka etoi. Se oli kamalaa. Kaikkea hyvää sinulle ja pojillesi!

    3.2.2017 22:05 ‐ Hemuli

  • Niin kaunis kurkistus päiväkirjaasi. Itseltäni on vauva-ajat jo kaukana takana, mutta sinun ja Joonaksen elämäntäyteistä blogia luen innolla! Kirjoitat taiten iloista ja suruista, ja asenteesi, se on täysi kymppi!

    3.2.2017 22:08 ‐ Päivi

  • Ei että mikä kirjoitus <3 kerroit niin ihanasti kaikki yksityiskohdat, että alkoi jännittää niin kovin kun olisi itse ollut paikalla!! Niin jännää… opiskelen itse kätilöksi ja noi jutut on vaan niin <3 paisti toi keskenmeno.. noi oli kovia paikkoja naistentautien harkassa ;,-( niin raastavaa ja pitäs vaan siitä sitten jatkaa eteenpäin.. onneksi molemmat ihanat kasvoivat hienosti ja ovat nyt jo teitä ilahduttamassa <3

    3.2.2017 23:03 ‐ Irkku

  • Kaunis tarina. Niin kaunis. Ja miten ihanaa, että teillä molemmat pysyivät matkassa. Itkuhan tässä tuli.

    Olen itse kaksi kertaa saanut tuon kehotuksen tulla kahden viikon päästä uudelleen. Molemmilla kerroilla tuloksena oli kasvun loppuminen ja itkuinen kävely kassalle, vielä itkuisempi puhelu miehelle töihin ja sitten kotiin odottamaan keskenmenon alkamista. Pohjamudissa olin minäkin noiden jälkeen, tosin ensimmäistä en antanut itseni kunnolla surra vaan kiirehdin eteenpäin. Toisen kohdalla annoinkin sitten kaiken itkun tulla.

    Kun kuukautta myöhemmin (molempien keskenmenojen jälkeen) aloin odottaa lapsiani, ajattelin aina että he olivat olleet vain ujoja. Että ehkä jotkut sielut eivät uskalla tulla tähän maailmaan ennen kuin käyvät ensin vilkaisemassa. Että he olivat pitäneet minua tarpeeksi vahvana siihen ja minähän en heille pettymystä tuottaisi. Ensimmäisen keskenmenon jälkeen, ennen kuin olisin mitenkään voinut tietää olevani raskaana (noin ovulaation aikoihin), näin jopa unen jossa minulle kerrottiin tyttäreni tulleen takaisin. Tällä kertaa pysyvästi. Ja niinhän hän tuli, kymmenisen kuukautta myöhemmin. Myöhemmin näin pojastani lähes vastaavan unen.

    Ihanaa viikonloppua.

    4.2.2017 08:08 ‐ mariaelina

  • Ihana tarina!! <3 susta ja sun positiivisuudesta sais niin moni (minä mukaanlukien :D) ottaa mallia :)

    4.2.2017 12:48 ‐ Tiia

  • Ihana kirjoitus! <3 Itsekin olen kaksonen. Brunon löytämä ja maailmaan tuomana.

    4.2.2017 16:52 ‐ Sofia

  • Sä ehkä ihailet mm. Riikkaa, mutta minä ihailen Sinua! Sun teksteistä, kuvista ja meiningistä saa niin positiivisia ja elämänmakuisia viboja, että ei voi muutakuin ihailla ja seurailla hyvin fiiliksin. Tänne annat ainakin niin arkeen kuin vapaallekkin hymyn huulille. Ihastelen myös asennettasi elämää kohtaan, tekemisistäsi välittyy se, että täällä ollaan vain kerran, ja silloinhan nautitaan. Kaikesta. Ei sinänsä liittynyt tähän blogitekstiin, mutta halusin sanoa! Ihana olet!

    4.2.2017 23:28 ‐ K

  • Joonaksen kirjaa odotellessa tässä mietin, menenkä jalkapöydän kystan leikkaukseen, vai jatkanko roikkumista löyhässä hirressä vieläkin….mulla on ihme etiäinen, että vaikka 80 % on ihan hyvänlaatuisia, mitä jos tämä minun patti onkin jtn muuta…lääkäri soittaa kuun lopussa ja pitäisi vastata haluanko leikkaukseen. To be or not to be.Käykö j kirjassaan läoi omaa keissiään, vai voiko siitä jo lukea jostain muualta?Taisin kysyä tätä jo kerran, mutta en saanut vastausta. Ihanaa Runebergin päivää, missä on stadin parhaat tortut?

    5.2.2017 13:40 ‐ Mummeli vm 66

  • Miten esikoisesi on suhtautunut kaksosten syntymään? Miten paljon olet pohtinut ja käytänössä toteuttanut sen ettei vauvojen syntymä ole vienyt aikaa pois sinun ja esikoisesi väliltä? Olisi mukava kuulla, kuinka olette saaneet uusioperheen toimimaan? Miten esikoisesi suhtautui Joonakseen? Onko teillä entisen miehesi kanssa yhteishuoltajuus? Miten esikoisesi suhtautuu sinun ”kuuluisuuteesi” ja siihen, että pidät julkista blogia? Ja hei saadaanko me joskus lukea täällä, kuinka sinun ja Joonaksen rakkaustarinan alkoi (treenitrikoot + lenkkarit jalassa)? Tarkoitukseni ei ole udella ja pahoittelut, jos nämä olivat liian henkilökohtaisia kysymyksiä!!!

    5.2.2017 15:27 ‐ Maria

    • Melkoinen kysymyspatteri, heh. Q&A-tyyppiset postaukset ei ole mun heiniä, joten tämä jää nyt valitettavasti tähän. Kivaa talvea sinulle!

      5.2.2017 15:44 ‐ hanna

  • Itkin ja vinkunauroin tätä lukiessani, omat tuplat- Brunon bongaamat nekin- täyttävät pian 10v. En pysty vieläkään syömään ”Kippari leppäsavu”-sulatejuustoviipaleita (niitä pyöreitä) koska _helvetin esikartanot, jysärissä_. Niin kuvaavaa, että mies alkaa kotiin päästyään tilaamaan minilenkkareita. Mä yritin toppuutella, mutta Brunolta tultua tilafarmariautosta taidettiin tehdä kaupat jo heti seuraavana päivänä. Rakkautta sinne!:*

    6.2.2017 21:21 ‐ Hanna

    • Haha! No tuo tilavampi auto tuli meillekin, mutta ei riitä! Tarvitaan kai pikkubussi tai jotain. Rakkautta sinnekin, ja ihanaa talvea teidän perheelle!

      6.2.2017 22:01 ‐ hanna

  • Kiitos! Niin hyvin kuvattu. Itse odotan esikoistani, kahden keskenmenon jälkeen. Tämä teksti toi ultran jännityksen, pettymykset ja sumussa lääkäristä poistumisen ja myös iloiset uutiset hyvin elävinä mieleen. Sitä ensimmäistä ultrakuvaa ei unohda koskaan. Kaikki muuttuu, vai muuttuuko, onnistuuko tämä? Voin vain kuvitella, minkä lisäjännityksen kaksosraskaus tuo koko hommaan. Arvostan möys riistan ja lohen käsittelyäsi alkuraskaudessa – liha oli myös itselleni vihollinen pahoinvoinnin aikaan. En pystynyt katsomaan esim Instafeediä tai mainoksia, joissa oli lihaa. Tai oikeastaan mitä tahansa ruokaa, paitsi ehkä hedelmiä tai smoothieita.

    7.2.2017 13:54 ‐ Kiitos

  • Ihana tarina! Raskausuutiset ovat aina ihania ja ikimuistoisia!
    Ystäväni sai identtiset gemini-pojat samoihin aikoihin kun teidän pikkuherrat ovat syntyneet. On hauska seurata teidän poikien elämää ja samalla ystävän elämää vastaavassa tilanteessa. Onko teidän pojat myös identtiset?

    8.2.2017 14:11 ‐ Johanna

    • Meidän pojat eivät ole identtiset, terkkuja sun kamulle – hienoa aikaa!

      9.2.2017 09:59 ‐ hanna

  • Ne on kummallisimpia hetkiä elämässä, niin tavallisia, mutta merkityksellisiä.

    Brunon luona on tultu käytyä toteamassa muutama keskenmeno. ”Kyllä, kesken on mennyt. Nyt lepoa ja uutta yritystä muutaman kuukauden jälkeen”.
    Selvä. Maailma murtui molemmilla kerroilla.
    Mutta sitten hän kuitenkin jaksoi sinnitellä. Täytti juuri 6 vuotta. Ihana, ärsyttävä, kirkuva, rakastava, taitava, osaava. Täydellinen, juuri oikea tyyppi meidän perheeseen.
    Miten minun mielestäni tämä aikajana ei pidä paikkansa? Meni ehkä vuodet sekaisin?

    17.2.2017 21:30 ‐ I M S

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>